Onnenkoukku

“Minä olen äidin, isin oma murumuru.” sanoi Lahjalapsi herätessään, hymyili ja suikkasi äidille suuta.  Lahjalapsen isin ikävä, joka alussa riipi niin, että itku repi iltaisin lapsen vartalon kaarelle, on tasoittunut jokapäiväisiksi kysymyksiksi siitä milloin isi tulee “pitkästä lääkäristä” kotiin. Joulupoika, joka on ollut viimeisen vuoden ajan perheemme äänitorvi sanoittamalla meidän kaikkien kipuja ja pelkoja ääneen - myös isille itselleen - on ollut viime päivinä päänsärkyinen ja levoton. Sanoo jännittävänsä sitä, millaiselta arki tuntuu, jos isi on varmasti lopettanut juomisen kokonaan. Niille, joille olemme kertoneet Miehen kuntoutukseen lähdön todellisen syyn ja osoitteen, on tullut yllätyksenä keltaisen mökin tummat päivät. Ihmiset uskovat aina, minäkin aiemmin, että sellaisen murheen tulisi näkyä selvemmin. Ja eihän tämä keltaisen mökin elämä ole alituista kaaosta ollut. Pikemminkin salailun, kieltämisen, jännityksen ja ennakoimattomuuden ilmapiiri on ollut osa arkeamme ja se on hiljalleen painanut  yhden jos toisenkin hartioita kumaraan.

Kun Mies oli lomalla kotona, Neiti Kevät juoksi isänsä syliin. Hän halasi isäänsä pitkään ja siinä halauksessa oli vilpitön tunnustus Miehelle siitä, että tätä ratkaisua täydestä raittiudesta on toivottu ja odotettu. Kultapojan on ollut vaikeinta ilmaista tunteitaan. Oikeastaan poikani arki on ollut ulapalla seilaamista tuntuvien kiukunpuuskien vietävänä. Hän ei ole osannut tai halunnut puhua kenellekään tunteistaan, ei ole halunnut edes isälleen puhelimessa sanoa keltaisen mökin elon ja olon arkisia asioita. Hän ei kyennyt heti ensimmäiseksi lomalle saapunutta isäänsä kohtaamaan. “Mua jotenkin niin väsyttää” totesi poika hiljaisena ja kääriytyi omaan sänkyyn peiton alle. Mies kysyi lupaa asettua ison - mutta niin pienen -  poikansa viereen ja kun sen sai, hän silitti poikansa uneen.

Keltaisen mökin arki tasoittuu - sanoin Miehelleni juna-asemalla - kun olemme omia itsejämme ja rohkeasti ottamme lasten tunteet vastaan. Tunteet, jotka saattavat ensimmäistä kertaa kuristaa kurkkua niin, että ne saa tuotettua määrittelemättömästä huolesta sanoiksi asti. Vaikka lapsilla on aina ollut oikeus puhua ja sanoittaa tunteitaan tässä mökissä, todelliset tunteet, muistikuvat ja pelot nousevat vasta, kun muuttunut arki ottaa tuvassa tilaa. Me olemme aikaisemminkin kirjoittanneet isille suorapuheisia kirjeitä, tuoneet perhepalavereihin asioita, jotka ovat meitä askarruttaneet  mutta vasta nyt Mieheni on kyennyt niitä kuulemaan! Vasta nyt oli pohja raavittu näille kaikille kokemuksille.  Mieheni terapeutin kanssa päädyimme läheisviikonlopun aikana siihen, että tulevana maanantaina minä ja lapset matkustamme Lapualle hakemaan Miestä kotiin. Marraskuun myllerryksissä rikkoutunut tila-auto on nyt korjattu ja saatamme osallistua perushoitojakson päätöstilaisuuteen, jossa Mieheni kertoo ääneen kokemuksiaan saadusta hoidosta ja toistaa sen minulle läheisviikonlopussa antamansa lupauksen raittiista elämäntavasta. Uskon, että hoitolaitoksen - sen “pitkän lääkärin” - näkeminen antaa lapsille konkreettisen näkökulman siihen, miten keltaisen mökin virtahepoa on kesytetty.

“Meidän tulee taas tottua siihen, että isi tulee kotiin.” sanoi Neiti Kevät aamupalapöydässä ja selitti, että arki on pyörinyt kotona helponoloisesti äidin yksinhuoltaja-ajan. Minä tiedän, että Mies istuu paikallensa arkeen, uppoaa vastuisiin ja vaatimuksiin. Se mikä nyt on kuntouksen aikana mökin väen ryhtiä suoristanut, on pelkojen puuttuminen ja jännityksen laukeaminen. Kenenkään ei ole tarvinnut miettiä, onko tänään keltaisen mökin väellä hyvä vai huono päivä - elo on mennyt eteenpäin kuin “kusi lautaa pitkin.” (Tuon kuvaavan ilmaisun opin läheisviikonpoun terapeutilta.) Arki on edennyt ilman sellaisia laaksoja ja kukkuloita, jotka olisivat rajusti matkantekoa haitanneet tai kotirannan venettä keikuttaneet.

Keltaisen mökin elo korjaantuu hitaasti. Meistä jokainen tarvitsee aikaa sulatella omaa rooliaan muutoksessa. Meistä jokainen tietää, että pelon tilalle syntyy luottamus tekojen ja toiston myötä. Meillä on ollut tapana - kerrasta toiseen - löytää valoa ja toivoa huomiseen. Minä tiedän jo nyt, että tämä vaivalloinen matka on tarvittu. Minä olen ymmärtänyt miten toimia vastaisuudessa ja se on paljon se! Ilman kaikkia kokemiamme suruja ja iloja emme olisi tässä. Me olemme jaksaneet odottaa Miestä, jolla on sydän paikallaan - me tiedämme ja tunnemme sen Miehen. Että turhia eivät ole olleet nämä tummat päivät.

Et voi estää murheen lintuja

lentämästä pääsi yli,

mutta voit estää niitä

rakentamasta pesää hiuksiisi.

 

- Kiinalainen sananlasku -

read comments (11)

Läheisviikonlopun ohjelma tiivistyi vähäisen osallistujamäärän vuoksi niin, että laskin oman matkalaukkuni keltaisen mökin eteisessä olevan laukkuröykkiön päälle myöhään sunnuntai-iltana.  Tuvassa oli poikkeusviikonlopusta puhkiuupunut orkesteri iltatoimilla, kun kotiin paluun iloisin yllätys koitti: eteisestä tupaan asteli Mies. Hän sai tulla lomalle kotiin sunnuntai-illasta tiistaiaamuun. Minä nukuin sylissä, olin silitettävänä Rakkaani iholla. Kosketus puhui enemmän kuin kaikki osaamamme sanat. Käsikkäin vajosimme uneen uneksien uudesta aamusta.

Aamukymmeneltä saatoin Lahjalapsen kanssa Mieheni junalle, jolla hän palaa viettämään viimeistä intensiivisen perushoitojakson viikkoa. Maanantai oli tarkoitus levätä - koko perheen. Suunnittelin aloittavani myös kodinhoitohuoneen tukkeeksi ilmestyneen julman suuren pyykkivuoren valloittamisen. Itkeväiset ja huolissaan olleet lapset eivät lähteneet koulutielle vaan toivoimme voivamme puuhastella keltaisessa mökissä keskenämme. Pieni muutos suunnitelmaan kuitenkin tuli - maanantainvastaisena yönä minulle laskeutui migreeni niin rajuna, etteivät kotilääkkeet auttaneet ja jouduin pyörähtämään eilisen aamupäivän terveyskeskuksen kiputipassa.

Mokoma särky tuli helpotuksesta - olen siitä aivan varma. Vielä lähtiessäni suhtauduin melko skeptisesti Lapuan Minnesota -hoidosta lukemiini läheisviikonlopun kokemuksiin. Ne kertoivat kaikki siitä, kuinka toivottomuus ja pelkotilat olivat väistyneet läheisten mielistä. Mutta nyt - tunteikasta ja raskasta kokemusta rikkaampana - saatan todeta, että he olivat oikeassa. Kun istuimme ahtaasti isäni pakettiauton hytissä matkalla kotiin - isä, Mies ja minä - saatoin huokaista ääneen helpotusta siitä, että minun maailmassani näkyi taas värejä. Hämärässä autossa tuijotin rakkaaksi käyneen profiilia, silitin niskaa. Uskotko, kun sanon, että hän oli erilainen -  mutta silti läpeensä tuttu. Vieressäni istui hän - jonka olen hetkittäin kadottanut - niin komeana, päättäväisenä ja voimissaan.

Perjantai-iltana, kun saavuimme Lapualle, saimme rautaisannoksen teoriaa sairaudesta nimeltä alkoholismi. Monia kulttuurissamme sitkeästi istuvia myyttejä kaadettiin ja kerrottiin asioista niiden oikeilla nimillä ilman peittelyä tai turhaa kainostelua. Rehellisyys - karkealtakin tuntuva mutta hengeltään vilpittömän suora lähestymistapa - tuli  koulutuksissa tutuksi ja se annettiin meille myös kotiläksyksi. Lauantain aamupäivän koulutuksissa valmistauduttiin illan läheiskohtaamiseen, ensimmäiseen hetkeen, jossa tapasin Mieheni kolmen viikon tauon jälkeen.

Mies käveli ohitseni tilaan vasta siinä vaiheessa, kun hän sai luvan istuutua huoneeseen. Muut - minä, isä, toisen potilaan läheinen sekä muut hoidossa olevat potilaat - oli istutettu tarkoin määritellyille paikoille. Terapeutti toimi tilaisuuden puheenjohtajana ja hän kertoi, että oli meidän perheemme vuoro oli aloittaa. Piirin keskellä me istuimme - Mies ja minä - miltei polvet vastakkain. Rakkaani läheisyys iski sähköiskun lailla. Miehellä eikä muilla hoidossa olevilla ollut puheoikeutta vaan se oli luovutettu meille läheisille, kullekin vuorollaan. Minun tehtäväni oli - kaikkien tarkkaavaisena kuunnellessa - kertoa ja itkeä ääneen kaikki ne tähän mennessä eletyn elämämme tilanteet ja niiden herättämät tunteet. Ne tilanteet, joissa Mieheni juomisen negatiiviset seuraukset olivat kuultavissa. Positiivisten muistojen aika oli vasta sunnuntaina.

Sunnuntaina asetuimme samaan asetelmaan kuin lauantaina. Mieheni vuoro oli aloittaa. Hän kertoi minulle tunnelmiaan ja muistikuviaan lauantaista, jotta saattoi osoittaa minulle kuunnelleensa ja kuulleensa. Hänen tuli myös nimetä ne asiat, joita hän tekee toipumisensa eteen. Ne asiat annettiin meille läheisille lupaukseksi. Hän kertoi minulle lyhyesti siitä, millaisen naisen edessä hän istui, mitä asioita hän minussa arvostaa ja millaisia odotuksia hänellä on tulevaisuudestamme.

Terapeutti pyysi minua kertomaan rakkaalleni samat asiat omasta näkökulmastani - ensimmäiseksi minä aloin laulaa. Se oli ensimmäinen mieleeni noussut asia tulevaisuudestamme. Minä lauloin viimeisen säkeistön siitä samasta laulusta, jonka lauloin silloin kuumana elokuisena  lauantaina  vuonna 1997.  Silloin isäni saattoi minut alttarille, nyt hän saattoi minut Lapualle. “En mä voi sulle onnea taata, en mä paljoa luvata saata, en voi kotia mä kultaa kantaa mutta parhaani koetan antaa. Kun mä nään miten lahkeesi liehuu, minun rinnassa rakkaus riehuu, suo ootan ja melkeinpä palvon. Yöni valvon, aatellen: tuu mun mieheksein.”

Minun rinnassani riehuu nyt valtava ikävä. Ikävöin sitä Miestä, jonka juuri tapasin, en sitä, joka sinne kuukausi sitten lähti. Meille on annettu mahdollisuus onneen ja kumppanuuteen, avaimet ovat jo käsissä.

Yhtäkkiä emme tiedä mitä sanoa.

Huomaamattamme olemme avanneet ovia

yhden toisensa jälkeen

ja tulleet perimmäiseen huoneeseen.

Sen ikkunasta katselemme samaa maisemaa

emmekä osaa pukea sanoiksi mitä näemme

ja miltä tuntuu sitä katsella.

 

Silloin me avuttomuuttamme ojennamme käden

ehkä yhden ainoan sormen.

Ehkä vain hipaisemme

tai sitten levitämme koko pintamme

sen perimmäisen huoneen lattialle

ja painumme toisiimme niin

ettei mikään kohta jää irralleen

ei unista yksikään eikä aamujen sarastuksista

ja kaikki satamien laivat ovat laiturissa vahvoin köysin.

 

Yksi ainoa ihosi sana

niin lyhyt ja pitkä, painava ja kevyt

vierasperäinen ja läpeensä tuttu

 

- Kaisa Raittila -

read comments (15)

Ikääntyvä opettaja työlääntyi oppilaansa
ainaisiin valituksiin. Eräänä aamuna hän lähetti
nuorukaisen hakemaan suolaa. Kun oppilas palasi,
opettaja kehotti nuortamiestä panemaan vesilasiin
kourallisen suolaa ja juomaan liuoksen.

             

Miltä maistuu? opettaja kysyi.
Karvaalta, oppilas sanoi sylkien veden pois.

            

Opettaja naurahti ja pyysi sitten nuorukaista
ottamaan kouransa täyteen suolaa ja seuraamaan
häntä. Miehet kävelivät vaitonaisina lähijärvelle.
Siellä opettaja kehotti oppilasta heittämään suolan
veteen. Sitten hän sanoo: Maistapas nyt järven
vettä.

                            

Kun nuorukainen oli hörpännyt vettä,
vanha mies kysyi: Miltä maistuu?
Raikkaalta, oppilas vastasi.
Tuntuuko suolan maku? opettaja kysyi.
Ei.

                 

Opettaja istuutui totisen nuorukaisen viereen,
joka niin kovasti muistutti häntä itseään, ja otti
tämän kädet omiinsa sanoen: Elämän kivut ovat
puhdasta suolaa, eivät enempää eivätkä vähempää.
Tuskan määrä elämässä on aina sama, mutta sen
karvaus riippuu laimennussuhteesta. Kun kärsit,
ainut keino on laajentaa näköpiiriä:

lakkaa olemasta juomalasi. Muutu järveksi.

 

- tuntematon -

Ihana, kannustava ystäväni Mimi lähetti minulle tuon tarinan, joka laittoi ajattelemaan tätä omaa tarvetta kieriskellä tuvan lattialle viskotuissa itsesäälin sirpaleissa. Ehkä se on niin, että murheeseen saa otteen, kun on tovin kierinyt ja märehtinyt. Antanut kivun tulla iholle asti. Vaarana toki on, että jää kipunsa loukkuun. Kun on aikansa hörppinyt lasista,  eikä jano hellitä, on mielekkäämpää kumartua juomaan järvestä. Minä ymmärrän sen, että minun tulee olla ripustautumatta kaikkeen koettuun ja elettyyn kipuun, sillä se tie on varma tie katkeruudelle. 

Minä en ole ollut katkera, pohjattoman surullinen kylläkin. Joidenkin  on ollut vaikea ymmärtää sitä,  miksi minä haluan pysyä tässä avioliitossa. Minä tunnen minun Mieheni, sen, joka hän oikeasti on. Sitä Miestä minä rakastan. Valtavasti olen pohtinut sitä, että roikunko tässä kaikessa vain siksi, että olen läheisriippuva lampaanoloinen naisen varjo. Silti myrskyn jälkeen tunnistan sen tunteen, joka aikanaan tulen sytytti ja sai liekit laulamaan. Minun tieni on oppia se, etten voi häntä kaikella tällä rakkaudella ehjäksi saattaa. Minut on annettu rikkomaan hänet, sillä hän voi tulla ehjäksi vasta, kun hän ymmärtää tekojensa luonnolliset seuraukset. Ja sen tien olemme nyt aloittaneet. Ei ihme jos pelottaa. Kaikki minussa huutaa toivoa siitä, että hän ymmärtäisi valita meidät - pahin on kuitenkin tiedostettava - alkoholi on melkoinen vastustaja. Minä ymmärrän sen, että tämä avioliitto ei voi päättyä siihen, että minun tunteeni kuolisivat. Tämä päättyisi - jos olisi päättyäkseen - siihen, että elämä yhdessä olisi mahdotonta.

read comments (3)

Läheisviikonloppu lähestyy. Olen valmistellut omaa osuuttani kirjoittamalla. Minä kirjoitin Miehelleni kirjeen, jonka voin lukea hänelle, jos puhuminen ei tilaisuudessa syystä tai toisesta luonnistuisi. Kolmetoista yhteistä vuotta mahtui kolmen päivän aikana kymmenelle sivulle. Oloni on juuri nyt tyhjä. Olen sanonut kipeimmät asiat ääneen nyt myös itselleni. Olen varsin tietoinen siitä, että tämä askel on täytynyt ottaa, jotta meistä kumpikin voi jatkaa eteenpäin. Jatkaa yhdessä tai… erikseen. (Ruma ajatus.) Me emme vielä tiedä. Minä toivoisin, että tästä kaikesta voisi sukeutua elämäntarina, joka ei ole ollut yksiselitteinen mutta vahvaa yhteenkuuluvuutta ja tahtoa täynnä. Tuossa tuvan pöydällä, muovitaskussa, odottaa lähtöä nyt paksu pino papereita. Ne ovat täynnä suuria tunteita ja elämäämme mahtuneita kokemuksia.

Musta-valkoisesta ajattelusta minä hämmennyn. Törmään siihen toisinaan. Joku voi ajatella, että minä en ole miettinyt asioita. Että olen vain lipunut päämäärättömästi pohtimatta. En ole. Enkä saata edelleenkään nähdä kaikkea elettyä mustana tai valkoisena. Minusta keltaisen mökin elämä on ollut täynnä värejä ja niiden sävyjä. Asioilla ja tapahtumilla on aina kääntöpuoli ja juuri nyt me kääntelemme urakalla kaikki puolet sävyineen esiin ja arvioitavaksi. Ja jos minä kírjoittaisin kaikki ilomme, ei kymmenen sivua riittäisi. Valitsemamme tie ei ole helppo mutta haluan uskoa, että se on kaiken tämän kivun, surun ja kaipauksen arvoinen. Minä olen kuitenkin, kaikesta huolimatta, onnellinen siitä, että juuri hän on minun Mieheni.

Ilo sinusta

korvaa kaiken menneen surun.

Hellyytesi

herättää minut uudestaan eloon,

taikoo unelmat esiin,

ostaa kalliilla hinnalla

halvimmatkin haaveet.

Ilo sinusta

on todellisempaa

kuin kipu,

joka alati kalvaa

kuin  tuska

joka on nyt asettunut taloksi.

 

- Sinikka Svärd -

Ps. Orkesteri Lahjalasta lukuunottamatta pakkaa laukkunsa ja he suuntaavat pulkkailuleirille nauttimaan talvisen luonnon iloista ja riemuista. Lahjalapsi saa mahdollisuuden nauttia mummin varauksettomasta huomiosta ja hoivasta. Koko keltaisen mökin väki odottaa jännittyneenä tulevaa viikonloppua - hyvin erilaista viikonloppua.

read comments (6)

Minua sanottiin onnelliseksi, ja syystä kyllä,

                    onni,

se alkoi siitä kun maailma piti veistä sen kurkulla

ja sanoi naura. Herkeämättä.

 

- Veikko Polameri -

Mitä tapahtuu silloin kun ei enää jaksa?

Niin. Sitä kerää itsensä ja löytää jaksamasta. Olen itkenyt tänään niin valtavasti, että kyyneleet alkavat kuivua. Itku on pikemminkin jo irvistys. Herkeämätön ponnistelu kaiken järjestämiseksi tuntuu voimilleni liian raskaalta. Asiat järjestyvät, tiedän, juuri nyt ei vain näy valon pilkahdustakaan pimeässä. Olen kai kärsimätön.

Ps. Raportit ovat mitä ovat, plusmiinusnollaa.  Enkä arvannut, että tänään kaksivuotiaasta Onnekoukusta on tullut tällainen kaatopaikka. Olen pahoillani. Sulje tämä sivu, ajattele jotakin ihan muuta. Naura.

read comments (8)

Vaihdoin lakanoita keltaisen mökin jokaiseen sänkyyn. Kapeaan parivuoteeseemme levitin harmaansävyisen unikkopuutarhan odottamaan levolle käyviä. Nostin lasten uniturvariekaleen - neljäsosan Miehen paidasta - omille kasvoilleni. Hautasin itseni tuoksuun, ikävään. Oioin lakanaa suoraksi, kuvittelin hänet siinä - lämpimänä ja lempeänä. Sängyn pääty paukahti seinään vasten. Toistin äänen tahallani. Kerran, pari. Viime kerrasta on aivan liian kauan aikaa.  Kaikki minussa huutaa sinua takaisin.

Vaikka olet kaukana,

olet tässä.

Ajatukseni pinnalla,

vain vähän

himmeenä kuvana.

Kosketuksesi muistona

ihollani,

lämpimänä, lempeänä.

Vaikka olet muualla,

et ole kaukana minusta.

 

Olet tässä.

Unina kesänkuumina öinä,

hymynkareena suupielessä,

pilkkeenä silmässä,

sykkeenä sydämessä.

Olet tässä

kiivaana ja kiihkeänä.

Tunteena, joka ei hellitä.

 

- Sinikka Svärd -

read comments (0)